Kävellessäni ajattelin, että raportointi on toisaalta
mukavaa, rapsakkaa kuin kauraleivän kuori, mutta toisaalta tylsää, kuivaa
känttyä.
Työkone auki ja raportointi alkaa. Ensimmäiset sanat tulevat
kuin itsestään. Toimintasuunnitelman mukaiset tavoitteet on saavutettu,
budjetti on pitänyt, aktiviteetit ovat olleet onnistuneita ja oikein
kohdennettuja.
Pysähdyn hetkeksi miettimään tavoitteita. Miten mukava olisi
raportoida, että köyhät kohderyhmäläiset ovat rikastuneet, opettajille on
jaettu tukuttain rahaa ja johtajat patsastelevat lehtiotsikoissa palkittuina
maan parhaan oppilaitoksen johtamisesta. Kehittäminen on kaikkien huulilla.
Näen sieluni silmin, kuinka muut työntekijät taputtavat, kun hankeväki saapuu
juhlasaliin. Tunnelma on suoraan elokuvasta Apollo 13. ”Houston! We have a
problem.” Hankeväki teki sen. He ratkaisivat ongelman. Musiikki soi taustalla.
Nyt täytyy keskittyä. Mitä menetelmiä opinkaan
keskittymiskoulutuksessa? Oliko se mindmap vai oliko se tulitikkulaiva? Ei se
laiva ollut, siinähän oli kyse vuorovaikutustaidoista. Mindmap, mielikartta.
Piirrän paperille pilven, kirjoitan siihen ”kohderyhmä”, vetäisen pari nuolta
oikealta vasemmalle, alhaalta ylös. Ja siihen se sitten jää, kun mieleeni tulee
viimeisimmän raportointikauden mokat.
Hankkeen järjestämä koulutus meni suoraan sanottuna
persilleen. Kouluttaja oli kyllä kiva. Hän aloitti sanomalla, että hän oli TOSI
onnellinen, että hänet oli kutsuttu Mikkeliin ja puhumaan juuri meille. Mutta
siihenpä se sitten loppuikin. Onneksi paikalle ei ollut saapunut juurikaan
muita kuin hankehenkilöstöä.
Minun ei kannata tätä asiaa tuoda kauheasti esille
raportissa. Kannattaisiko jättää kokonaan pois? Ei sentään. Voinhan minä
kirjoittaa, että asiallinen koulutus oli. Paljastaako asiallinen-sanan käyttö että
sen että pieleen meni. Voisin kysyä kollegoilta ja pohtia luottamuksellisesti
heidän kanssaan sanavalintaa. Tai ehkä ei sentään. Kollegoiden keskuudessa
voisi levitä käsitys, että minä en osaa hoitaa hommiani. Jos jotenkin
verhoillusti kysyisi.
Tosin meillä on kyllä hyvin luottamuksellinen ja
yhteisöllinen ilmapiiri. Tälläkin viikolla kahvitunnilla juttelimme innokkaasti
Ukrainan tilanteesta. Siihen olisi voinut tulla itse Tuukka Temonenkin
kameroineen tekemään dokkaria. Meille ei olisi käynyt niin kuin Tartsalle. Me
ei puhuta asiattomuuksia tai haukuta meidän johtajia. Pitäisiköhän kutsua
Tuukka meille pitämään jotain koulutusta? Vanhana basistina hän voisi olla
hauska veikko esiintymään. Pitäisiköhän se kilpailuttaa vai menisikö
rahoittajalla läpi ”ainutkertaisena asiantuntijana”?
On se kyllä kumma, että tuota repsottavaa listaa ei saada
korjattua. Talo täynnä rakennusalan ammattilaisia ja tuo hemmetin lista
tuijottaa joka päivä minua syyttävästi. ”Laita minut paikalleen.” Olen jo sen
kertaalleen ”laittanut paikalleen”. Sinitarra ei vain tunnu pitävän tuossa
pinnassa.
Miten minä voin keskittyä kirjoittamaan raporttia, kun tämä
työhuone on aivan, sanonko mistä. Kyllä työntekijällä pitäisi olla kunnolliset
työtilat. Hartiatkin ovat ihan jumissa ja työnantaja pihtailee tyky-rahojen
kanssa. Kyllä minä jumpassa kävisin, jos siihen kannustettaisiin. Voi
luoja! miksi minä olen syntynyt tähän paskamaailmaan.
Katson mindmapia ja sen nuolia. Katson näyttöpäätettä.
Katson ulos. Edelleen rapsakan kuivaa.
Marianne, raportoija Avoimesta ammattiopistosta
